Tie- ja raideliikenteen itsemurhat

Tie- ja raideliikenteen itsemurhat

Trafin tutkimuksia 7-2016

Noora Airaksinen, Anna Korpinen, Sito Oy
Inkeri Parkkari, Trafi

Esiselvityksen tavoitteena oli muodostaa yleiskuva tie- ja raideliikenteen itsemurhiin liittyvistä tekijöistä ja jatkotutkimustarpeista. Selvitys sisältää seitsemän osakokonaisuutta liittyen tie- ja raideliikenteen itsemurhaonnettomuuksien tilastointiin, itsemurhien uutisoinnin ja määrän väliseen yhteyteen, vastapuolen selviytymiseen, liikenneympäristön ehkäisykeinoihin sekä ajoterveyteen ja ajo-oikeuteen liittyviin seikkoihin. Lisäksi omana kokonaisuutenaan laadittiin yhteenveto tieliikenteen itsemurhaonnettomuuksista vuosilta 2008−2013 tutkijalautakunta-aineistoon perustuen.

Tie- ja raideliikenteen itsemurhaonnettomuuksien tilastointikäytännöissä on eroja Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä. Suomessa tieliikenteen itsemurhaonnettomuudet sisältyvät viralliseen onnettomuustilastoon, kun taas Ruotsissa ja useissa muissa maissa ne poistetaan tilastoista. Myös Suomessa itsemurhaonnettomuuksien määrä tulisi kertoa tilastojulkaisussa, jotta se olisi liikenneturvallisuustyötä tekevien tahojen käytössä ja vertailu muihin pohjoismaihin olisi mahdollista. Raideliikenteen allejääntien tilastointi ja tutkinta ei ole Suomessa yhtä kattavaa kuin tieliikenteen, mutta tieto on varsin luotettavaa verrattuna useisiin muihin EU-maihin. Kokonaisuudessaan liikenteen itsemurhat tulisi luokitella ja tilastoida yhdenmukaisesti ja myös ehkäisytyötä tulisi tehdä kokonaisvaltaisesti.

Tutkijalautakunta-aineiston perusteella tieliikenneitsemurhia tapahtui Suomessa 2008−2013 yhteensä 169, joista 84 % oli ajoneuvon kuljettajia ja 16 % jalankulkijoita. Valtaosa itsemurhan tehneistä oli miehiä. Suuri osa kärsi mielenterveysongelmista, runsas kolmannes oli alkoholin vaikutuksen alaisena tapahtumahetkellä ja myös lääkkeiden käyttö oli yleistä. Ajo-oikeudetta ajoi 11 % kuljettajista ja käytössä olevien tietojen mukaan henkilöiden ajooikeuteen oli puututtu mielenterveyssyistä hyvin harvoin.

Selvityksessä tehtiin kirjallisuuskatsaus aiheen medianäkyvyyden yhteydestä myöhemmin tehtyihin itsemurhiin. Aihetta on tutkittu kansainvälisesti paljon ja tulokset ovat osin ristiriitaisia. Medianäkyvyys on toisaalta nähty osana itsemurhien ehkäisyä edistävää mielenterveystyötä, mutta itsemurhien uutisoinnilla on todettu olevan myös itsemurhia lisäävä vaikutus. Etenkin raideliikenteen itsemurhien on todettu olevan otollisia jäljittelyvaikutuksille. Itsemurha-aiheen käsittelystä ja tapausten uutisoinnista on tehty ohjeistuksia ja suosituksia medialle.

Vastapuolen selviytymistä ja yritysten varautumista itsemurhaonnettomuuteen selvitettiin haastattelemalla yksittäisiä itsemurhaonnettomuuden kokeneita tie- ja raideliikenteen toimijoita. Raideliikenteessä itsemurhaonnettomuuksiin varautuminen ja onnettomuustilanteen sekä kuljettajan hoitaminen ja jälkiseuranta oli selvästi järjestelmällisempää kuin tieliikenteessä. Suurimmat syyt eroon lienevät raideliikenteen toimijoiden vähäisempi määrä ja allejääntien suurempi määrä. Kuljettajat olivat selviytyneet onnettomuuksista pääosin hyvin; pitkäaikaiset sairauslomat ja raportoidut terveysongelmat olivat harvinaisia. Itsemurhaonnettomuutta pidettiin kuitenkin asiana, joka kulkee sen kokeneen henkilön mukana koko loppuelämän.

Selvityksessä pohdittiin myös ajoterveyden arviointia sekä lääkärin ja poliisin välistä tiedonkulkua tieliikenneitsemurhien ehkäisyn näkökulmasta. Lääkäreiden uudet ajoterveysohjeet annettiin Trafin toimesta vuoden 2016 alussa ja niillä tarkennettiin mm. itsemurhavaaran arviointia. Jo aiemmin ajo-oikeuteen on ollut mahdollista puuttua välittömän itsemurhavaaran perusteella, mutta niin ei ole juurikaan tehty. Ajoterveyden arviointi ja ajooikeuteen puuttuminen erityisesti psyykkisten sairauksien mutta myös päihdehäiriöiden ja muistisairauksien kohdalla on lääkäreille varsin haasteellinen tehtävä ja edellyttää kokonaisvaltaista vakavan sairastumisen seurantaa. Myös poliisin ja lääkärin välinen yhteistyö ja tiedonkulku tulisi olla nykyistä aktiivisempaa ja vähimmäisvaatimus ajoterveyden edistämiseksi. Sekä poliisi että lääkäri tarvitsisivat selvästi nykyistä enemmän taustatietoa ajoterveyden arvioinnin taustaksi esimerkiksi yhteisen tiedonvaihtojärjestelmän kautta. Rakenteelliset ja lainsäädännölliset tiedonkulun esteet tulisi purkaa.